Kimmon puuhevonen
Kipparikvartetti
Huputi huputi heijaa,
hupupi huputi heijaa,
hei vaan!
Terhakka tuo Kimmo-poika
ratsumies on varmaan oiva,
lahjojansa juuri ootti silmät loistaen.
Toivonut ol' monta kuuta —
arvatkaas, ei mitään muuta —
itsellensä puisen hevosen.
Heijaa!
Ja polle lahjakääröstään kun nousi näkyviin,
niin Kimmo sitä kiinni heti tarttui ohjaksiin.
Ja niin kuin prinssi sadun huiman
Kimmo selkään orhin tuiman
hyppäsi ja päästi laukaten.
Heijaa!
Huputi huputi heijaa,
hupupi huputi heijaa,
hei vaan!
Vauhtia nyt mennään tuimaa,
aivan siinä päätä huimaa,
puut ja pensaat ohi viuhuu niin kuin lentäen.
Minne viepi tie tuo väärä?
Missä Kimmon matkan määrä?
Kenpä arvata nyt voikaan sen.
Heijaa!
On linna tuolla kaukana, näin saduss' kerrotaan,
ja linnan lohikäärmeellä on siellä vankinaan
tuo prinsessa kuin kielonkukka,
sinisilmä valkotukka,
prinssiänsä yhä oottaen,
Heijaa!
Huputi huputi heijaa,
huputi huputi heijaa,
hei vaan!
Kimmo saapuu orhillansa,
siellä ootta portillansa
lohikäärme, tulta suustaan vimmoin suitsuttaa.
Kimmo oota ei kauempaa
puisen miekan vyöstä tempaa
seljäss' orhin taistoon kiiruhtaa.
Heijaa!
Ja kauan ei tuo taisto kestä, kohta näkee sen,
kun lohikäärme hengen heittää pian uupuen.
Ja Kimmo prinsessansa tapaa,
huutaa tälle: "Olet vapaa!
Hyppää selkään orhin tulisen."
Heijaa!
Huputi huputi heijaa,
huputi huputi heijaa,
hei vaan!
Sitten kotimatka alkaa,
kepeästi nostaa jalkaa
Kimmon lahjaorhi uljas, tuliharjainen.
Kiire ompi äidin luokse,
siispä, hepo, juokse, juokse
taivalta näin nopsaan taittaen.
Heijaa!
Mut silmäluomet varmaankin jo raskahaksi käy.
Saa nähdä, milloin Kimmo täältä kotiin ennättäy.
Hän orhillensa vallan antaa
Nukku-Matin kanssa kantaa
terheniseen höyhensaarehen.
Heijaa!